Ura päin metsiä

Reipas kädenpuristus, hymy. Takaisin seisomaan hymyilevään rivistöön. Kippis, skål! Takaisin istumaan ja kuuntelemaan pitkää litaniaa nimiä, opintolinjoja, meriittejä, valmistumisvauhteja. Aulassa viineriä ja kahvia, parit valokuvat ja lisää hymyjä. Oli joulukuu 2015. Valmistuin oivallisesti diplomi-insinööriksi 8,5 vuoden opiskelun jälkeen. ”Vihdoin, hienoa! Nyt sitten töihin!” sanovat tuttavat ja monet muut. ”Nyt jo? Ei kai vielä kannattaisi? Mitäs nyt sitten?” sanovat urheilijakaverini. Tampereen teknillisen yliopiston Päätalon aulassa DI-paperit kädessä hymyni taakse kätkeytyy ristiriitaisia tunteita. Toisaalta on hienoa saada opiskelut päätökseen ja mahdollisuus kääntää uusi sivu elämässä, mikä se ikinä olisikaan. Toisaalta halu tavoitella omia unelmiani suunnistuksessa ei ollut hävinnyt mihinkään. ’Kokopäivätyö kahdeksasta neljään’ + ’tavoitteellinen harjoittelu’ + ’0*riittävästi palautumisaikaa’ ≠ ’maksimitulos huippu-urheilussa’. Yhtälö voi kyllä toimia jonkin aikaa, mutta lopulta kokonaisrasitus keittää yli. Kaikkea ei voi saada, ainakaan samanaikaisesti.

Päätin antaa itselleni lisäaikaa elokuun 29. päivään saakka, jolloin suunnistuksen MM-kilpailut Ruotsin Strömstadissa olisi kisattu. Olin siis ”vain” urheilija 10 kuukautta, ilman sosiaalisesti, henkisesti ja taloudellisesti helpottavaa ”opiskelija”-statusta. Lykkäsin kaikkia vaikeita päätöksiä sekä pohdintaa jatkosuunnitelmista ja urheilemiseni oikeutuksesta noiden 10 kuukauden ajan, antauduin täysin urheilulle. Ei se ollut lopulta edes vaikeaa, niin tärkeä ja iso tavoite minulle juuri nuo MM-kisat mielimaastotyypissäni olivat. Harjoituskausi, valmistautuminen ja lopulta MM-kilpailu menivät upeasti ja saavutin toistaiseksi parhaan sijoitukseni MM-tasolla, olin viides.

Kuitattuani riittävän monet jatkosuunnitelmieni utelut epämääräisesti (”katsotaan sitä sitten syssymmällä…”), koitti hetki, kun jouduin kohtaamaan silmästä silmään kyselijöistä kaikkein oleellisimman ja kriittisimmän eli itseni. Tulevaisuusvaihtoehtomylly pyöri päässä kutakuinkin näin:

1)    Hankin jostain oikeita töitä, alan elämään niin kuin aikuisen ihmisen pitäisi, elätän itseni ja joskus perheeni. Hanskat tiskiin täyden urheilusatsauksen suhteen. Voinhan silti treenata, nauttia urheilusta ja kilpailemisesta, vaikken enää tavoittelisi huipputuloksia arvokisoissa.  Ei tämä ollut oikeasti edes vaihtoehto silloin, vaikka mielessä pyörikin. MM-vitossija oli bensaa liekkeihin unelmilleni vielä suuremmasta. Jos haluan urheilla, on se tehtävä nyt, ettei tarvitse miettiä joskus myöhemmin, mitä jos…

2)    Hankin riittävän isoja yhteistyökumppaneita, jotta olisi taloudellisesti mahdollista urheilla täyspäiväisesti. Toki realismia tässä vaihtoehdossa on, että merkittävin tukijani Äiti&Isä on edelleen mukana myös taloudellisesti elämässäni, kuten he olivat olleet jo edeltäneet 30 vuotta. Valtava kiitollisuuteni heille kaikesta tuesta, jota olen saanut. Kunpa voisin antaa joskus samalla mitalla takaisin.

3)    Hankin jostain osa-aikatyön, jossa työajat joustaisivat harjoitteluni mukaan ja joka ei kuormittaisi liikaa henkisesti tai fyysisesti. Tällaisessa unelmieni työpaikassa voisin edelleen harjoitella 10-18 tuntia viikossa, useimpina päivinä aamuin illoin. Töistä pitäisi pystyä irtautumaan talvella harjoitusleireille ja kesällä kilpailumatkoille aina, kun on tarve. Työt toisivat hyvää ja kaivattua vastapainoa urheilulle, aivan kuten opiskelukin oli aiemmin tehnyt. Plussaa olisi, jos työ tuntuisi mielekkäältä ja työpaikka sopisi arvomaailmaani. Vilkuillessani CV:täni ja edellä kuvattua ”vaatimuslistaani” työpaikalle sekä tietäessäni, ettei työpaikkoja (saati urheiluni mukaan joustavia työpaikkoja) kasva kuin sieniä sateella, tuntui tämä vaihtoehto utopistiselta toteuttaa.

4)    Lottovoitto. Jopa edellistä vaihtoehtoa pienempi todennäköisyys toteutua.

Käärin hihat, sillä 2. ja 3. vaihtoehtojen annin selvittäminen vaati töitä. En suostunut jäämään ”yhteistyökumppaneita on vaikea saada, kukaan ei vastaa ikinä mihinkään, kyselijöitä on niin paljon, pitäisi olla maailmanmestari/olympiavoittaja”-mantraan jumittamaan. “Tavoitteellinen kilpaurheilu on CV:ssä erinomainen lisä”, vakuutellaan usein meille urheilijoille uskaltaaksemme heittäytyä urheilijan uralle. Toivoin hartaasti, että vakuuttelu piti paikkansa. Onnellisten sattumien, mukavuusalueeltani poistumisen (=itseni myyminen ja kehuminen), videotervehdysten, sähköpostittelun ja juttutuokioiden jälkeen kirjoitin nimeni alle työsopimukseen Vincitillä. Palkkasivat siis urheilijanrentun.

Olen nyt vajaan vuoden ollut osa-aikaisena mukana Vincitin People-tiimissä eli teen työntekijöidemme ja toimistojemme päivittäisarkeen liittyviä, mukavan vaihtelevia töitä. Olen voinut harjoitella suunnitellusti ja myös levätä riittävästi harjoitusten välillä. Olen pystynyt sovittelemaan työt maajoukkueen leiri- ja kilpailukalenterin mukaan. Lisäksi muutaman minuutin työmatka, työpaikan kuntosali, lähes toimiston ovelta alkavat lenkkipolut, erinomainen lounas, terveellinen välipalatarjonta, hyvä työergonomia sekä hierontapalvelut ovat helpottaneet työn ja urheilun yhdistämistä käytännössä. Pisteeksi iin päälle Vincitillä on rento meininki ja työkaverit, joiden kanssa työpäivät tuntuvat mielekkäiltä ja kivoilta. Ei huano.

Reilun 10 vuoden yksilöurheilu-urani on kasvattanut mind setin, jolla on ollut helppo soluttautua mukaan Vincitin työilmapiiriin: Täällä luotetaan jokaisen tekevän parhaansa mukaan järkeviä valintoja ilman ylhäältä tulevaa paimentamista ja käskytystä. Huippu-urheilussa huipulle on monta reittiä; itselle oikea polku ei löydy vain seuraamalla muita tai toteuttamalla valmista kaavaa. Kun oma sisäinen motivaatio kehittyä on vahva ja persoonalle sekä omille vahvuuksille annetaan tilaa loistaa, löytyy se oma palkitseva tie huipputuloksiin. Vaikuttaisi siltä, että sama resepti pätee huippukoodaukseenkin. Minun reittini Vincitille ei kulkenut hulppeaa uraputkea pitkin, ennemminkin päin metsiä. Minkälainen sinun reittisi voisi olla? Kovaa ajoa ohituskaistaa moottoritiellä, hyvän fiiliksen road trip vai risteilevä kinttupolku määränpäätä uteliaasti etsien? Ota rohkeasti selvää, sillä Vincitille ei johda vain yksi ainoa uraputki.

Suunnistuskuva: Seppo Väli-Klemelä

Saila Kinni
Suunnistaja vuodesta -92 Vincitillä People-tiimissä vuodesta -16

Liity keskusteluun